Latteäiti
Feministit, te tiedätte homman nimen!

Sisältövaroitus: synnytysväkivalta

Makaan kaksivuotiaan vieressä, odotan, että hän nukahtaa. Nappikuulokkeista kuuluu Mahadura & Özberkanin seksuaalisuuden muutoksia käsittelevä jakso. Puhutaan vanhemmuudesta, siitä, onka aikaa panna, haluttaako tai saako edes haluta. Aika iholla ollaan. Synnytys, odotan mitä siitä sanotaan. Kun Fatima Verwijnen kertoo, että kyllähän synnytyksen jälkeen oli viikkojen tauko seksissä, kylmä möykky nousee vatsaani. Muistan Naistenklinikalla viime vuonna synnyttäneen naisen kuvauksen:

“My daughter is now 15 months and I haven’t been able to have sex with my partner again. I just panick every time and remember those scissors, approaching me, and the burning sensation and the blood.”

Keskustelu jatkuu. Puhutaan siitä, että synnytyksestä palautuminen on yksilöllistä ja että jokaisella on vastuu vain omasta seksistään. Jos toinen vanhempi ei halua tai jaksa seksiä kuukausiin, kumppani voi vaikka runkata. Niinpä.

Esikoisemme synnytyksen jälkeen seksi ja etenkin yhdyntä oli minulle vaikeaa pitkään. Episiotomiahaavaan sattui – alkuun jatkuvasti, ajoittain noin vuoden ja kipeät muistot nousivat mieleen. Saatoin purskahtaa itkuun kesken seksin, koska muistin väkivaltaisiksi kokemani tapahtumat. Eikä minun kokemukseni ollut mitään verrattuna niiden kymmenien ja satojen kokemuksensa jakaneiden synnytysväkivaltaa kohdanneiden naisten kokemuksiin verrattuna.

Keskusteluohjelma käsitteli aihettaan perehtyneesti ja viihdyttävästi, kuten aina. Minun päässäni pyörivät vain ne synnytykset, joissa äiti on rikottu. Olen lukenut kymmenittäin synnyttäjien väkivaltakokemuksia ja analysoinut osan niistä raporttiin, jonka lähetimme Minä myös synnyttäjänä -kampanjan puitteissa OHCHR:lle. Olen jollakin tasolla turtunut kuvauksiin väkisin, ilman lupaa tai salaa tehdyistä toimenpiteistä, painostuksesta, vähättelystä sekä kovista kivuista kärsivän tai paniikissa olevan synnyttäjän jättämisestä ilman tukea tai toimivaa kivunlievitystä.

Silti joinakin hetkinä kokemukset nousevat pintaan. Kuuntelen ja mietin, miksi kokemuksensa jakaneille naisille ei ole suotu mahdollisuutta siihen, että hekin voisivat haluta seksiä vain muutama viikko synnytyksen jälkeen? Miksi heidät on IHAN TURHAAN rikottu?

Se nimittäin synnytysväkivallassa on niin väärin: se on niin turhaa ja tarpeetonta ja niin valtavan haavoittavaa. Synnytys vaikuttaa synnyttäjän seksuaalisuuteen, onhan kyse samoista ruumiin osista ja hormoneista kuin seksissä. Rikkova synnytys voi rikkoa myös seksuaalisesta ja sen seuraukset muistuttaa muun seksuaalisen väkivallan seurauksia. Lisäksi traumaattinen synnytys altistaa traumaperäisille oireille ja voi vaikeuttaa suhteen muodostamista lapseen. Ja kaikki tämä turhaan.

Alussa lainaamani äiti, joka ei ollut kyennyt seksiin yli vuoteen synnytyksen jälkeen, oli kokenut välilihan leikkauksen eli episiotomian, joka tehtiin kysymättä, selittämättä ja ilman lupaa. Paljonko olisi maksanut kertoa ja selittää, mitä tapahtuu sekä kysyä lupa? Mitä olisi vaadittu, että kätilöt olisivat noudattaneet lakia, joka yksiselitteisesti edellyttää kunnioittamaan synnyttäjän itsemääräämisoikeutta ja hoitamaan tätä yhteisymmärryksessä? Kuinka erilainen kokemus olisi voinut ollakaan.

Nimimerkki Tarja Pirkanmaalta vääntää rautalangasta, miksi kaksi paperilla hyvin samankaltaista synnytystä olivat kokemuksina päinvastaiset.

Mietin omia synnytyksiäni ja seksuaalisuuttani. Jos ensimmäisen synnytyksen jälkeen seksi oli minulla pitkään vaikea asia, toisen jälkeen seksi oli parempaa kuin koskaan. Muistan, että panimme jo ennen jälkitarkastusta ja ilman kumia, koska tulehdusriski unohtui siinä kiihkossa. Sittemmin tuli aikoja, joina seksi on ollut viimeinen asia, jota ajattelin pyykkivuorten, töiden, stressin ja univelan keskellä. Mutta ei kertaakaan siksi, että mieleni palaisi synnytyskokemukseen, jossa rajojani loukattiin. Omat vaikeat kokemukseni ovat kaukana, käsitellyt ja osittain unohtuneet.

Viha ja suru nousevat pintaan, kun luen taas yhden lehtijutun, jossa sairaaloiden edustajat kilvan vakuuttavat, että vaikka hyvä synnytyskokemus on tärkeä, niin vauvan ja äidin henki on tärkein. Ja että tuntuupa ikävältä, kun käytetään sanaa väkivalta.

Ja miltäköhän synnytysväkivaltaa ja eri asteisia loukkauksia kokeneista tuntuu, kun heidän kokemuksensa kerta toisensa jälkeen ohitetaan vetoamalla hätätilanteisiin ja loukkaantumalla väkivalta-sanasta? Se, jos mikä tuottaa pelkoa. Minut se saa myös vihaiseksi.

Vielä kerran: synnyttäjien kokemuksissa ei pääsääntöisesti ole kyse hätätilanteista, minkä lisäksi hätätilanteissakin on aikaa kertoa, mitä tapahtuu. Vastakkainasettelu hyvän kokemuksen ja turvallisuuden välille on keinotekoinen: Hätätilanteen ei tarvitse olla traumaattinen, kun se hoidetaan kunnioittaen ja ammattitaidolla. Hyvä kokemus taas kannattalee koko synnytystä. Synnytys etenee paremmin, kun synnyttäjä kokee olevansa turvassa, koska se edistää synnytyshormonien toimintaa.

Keskustelussa toistuu sama logiikka kuin missä tahansa naisten oikeuksiin liittyvässä kysymyksessä: aina joku, jolla on enemmän valtaa kuin loukkauksen kohteena olevilla naisilla, tulee vähättelemään, puhumaan aiheen sivusta tai ymmärtämään väärin. #Metoo-keskustelussa: eikö enää saa flirttaillakaan, Suostumus-aloitteen yhteydessä: pitääkö sitten olla kirjallinen sopimus seksistä. Tällä kertaa erona on, että vähättelijöillä on takanaan paljon instituution ja ammattiaseman tuomaa valtaa ja tälle tasapuolisia juttuja rakentava media tuntuu olevan sokea.

Mietin myös: jos kirjoitettaisiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta, pitäisikö tasapuolisuuden nimissä kysyä miehiltä, mitä mieltä he ovat? Jos kirjoitettaisiin seksuaalisesta härinnästä, olisiko mukaan otettava Häiritsijä-Harrin kommentti siitä, kuinka hän oikeastaan ajatteli tekevänsä palveluksen naiselle, joka olisi muuten jäänyt baarissa ilman seuraa?

Tietenkin sairaalat ja synnytyksiä hoitavat ammattikunnat on haastettava mukaan keskusteluun, mutta onko oikein suoda heille asema, josta käsin he voivat käytännössä kiistää koko ilmiön tai puhua aiheen ohi niin, että lain noudattamisen ja kunnioittavan kohtaamisen sijaan puhutaankin siitä, ettei kaikki toiveita voida aina täyttää? Eivät he tietenkään myönnä väkivallan olemassa oloa, totta kai sairaalat suojelevat omiaan ja omia toimintapojaan, vaikka työntekijät hyvin tietävät ilmiöstä. Turhauttaa.

Ja missä ovat kaikki somen päivystävät feministit? Vetoan nyt teihin: te näette, mistä tässä on kyse, osoittakaa siis tukenne. Tiedän, että synnytysväkivalta on aiheena uusi ja vaikea eikä ehkä kosketa teitä henkilökohtaisesti. Tiedän, ettette välttämättä ole samaa mieltä jokaisesta kampanjan puitteissa esitetystä näkemyksestä, ehkä joku pohtii sanaa väkivalta. Tiedän, ettei asiaan ole yhtä helppo muodostaa kantaa kuin Yhdysvaltain aborttilakeihin tai naiskansanedustajien kohteluun. Eihän synnyttämisestä paljon tiedetä tai puhuta. Silti, pyydän: tutustukaa Minä myös synnyttäjänä -kampanjaan, muodostakaa mielipiteenne ja osoittakaa tukenne. Nimittäin lopulta asia on hyvin yksinkertainen: Jokaiselle kuuluu oikeus määrätä kehostaan eikä synnytys ole poikkeus. Synnytys ilman väkivaltaa, se ei ole paljon vaadittu. Synnytysväkivalta (obstetric violence) on sukupuolistuneen väkivallan muoto ja se on vihdoin aika ottaa vakavasti.

Kirjoittaja toimii Minä myös synnyttäjänä -kampanjan toisena koordinaattorina.


Teksti julkaistu alunperin kesäkuussa 2019.

Feministit, te tiedätte homman nimen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun