Katri Immonen
Keiden totuuksia taide kertoo? – taiteesta ja tekijyydestä

”Olin lapsena kouluun mennessäni vasenkätinen, mutta maailma on tehty oikeakätisille, sanoi opettaja.”

Kävin katsomassa Koko-teatterissa Porttiteatterin Koulutie-näytelmän. Sitä kuvataan dokumentaariseksi esitykseksi koulumuistoista. Porttiteatteri on ammattilaisvetoinen vankilastavapautuvien teatteri. Muistot ovat näyttelijöiden, joiden katsojina tiedämme joutuneen myöhemmin vankilaan.

Näissä muistoissa koulu näyttäytyy kylmänä, jopa väkivaltaisena paikkana, jossa oppimistuloksiin, sosio-ekonomiseen taustaan ja muihin eroihin liittyvät hierarkkiat muovautuvat sekä opettejien että oppilaiden käsissä. Koulu on normalisoiva laitos, jossa joukosta erottumisella on vakavat seuraukset. Koulutiellä unelmoidaan paosta tapahtuipa se sitten lintsaamisen tai päihteiden kautta.

Liikutan ja vaikutun esityksen aikana. Seuralaiseni tietää kertoa, että on tavannut eräänkin näyttelijän jokunen vuosi aiemmin asunnottomien kohtaamispaikassa tuhannen tuiterissa. Nyt hän on tässä ja osallinen esitykseen, joka tuntuu vähintään yhtä tärkeältä kuin ammattiteatterien yhteiskunnalliset teokset.

Liikutuksen keskellä pohdin tekijyyttä ja sen suhdetta taideteokseen. Luin jokin aika sitten Camille Auerin kritiikin Taide-lehdessä julkaistuun kirjoitukseen ”tekijäpositiotaiteesta”. Auer kritisoi tekstiä sen epämääräisesti identiteettipolitiikka-käsitteen käytöstä sekä siitä, ettei kirjoittaja tunnu lainkaan ymmärtävän, että teos on aina suhteessa tekijäänsä ja ympäröivään todellisuuteen.

”Termi [tekijäpositiotaide] ei oikeastaan tarkoita mitään; kaikki taide palautuu tekijänsä tai tekijöidensä positioon. Tuo positio on se suhde maailmaan, jossa tekijän elämä tapahtuu. Suhde ja sen näkyväksi tekeminen voi olla perinpohjin merkityksellinen ja poliittinen, usein taiteellisesti kiinnostava ele,” kirjoittaa Auer.

Jos näkyvästi tietystä positiosta käsin tehty taide saattaa kohdata epäluuloa, luulen, että vielä enemmän sitä kohtaa Porttiteatterin kaltaisen toimijan teos, jota mieluummin arvioidaan terapiataiteena eli sen kautta mitä vaikutuksia sillä on ollut tekijöilleen. Verrattuna identiteettikorttinsa paljastavaan ammattitaiteilijaan, entinen vankilakundi on helppo sivuuttaa taiteen kentällä. Tekele on korkeintaan terapeuttinen, mikä lienee vastakohta ”taiteellisesti korkeatasoiselle”.

Tätä pohdin kun katsoin Koulutietä, joka minusta oli taiteellisesti korkeatasoinen, yhteiskuntakriittinen, koskettava ja ymmärrystämme ihmisyydestä laajentava. Siitä huolimatta, että esiintyjät olivat istuneet vankilassa, jättäneet kouluja kesken ja kuuluivat tukevasti pikemminkin työväen- kuin keskiluokkaan.

Porttiteatterin teos on arvokas tästä huolimatta, mutta erityisesti tämän vuoksi – siis vaikka ohittaisimme täysin ne terapeuttiset arvot. En uskalla sanoa, mitä taide on tai mikä sen tarkoitus. Mutta minä arvostan taiteessa sitä, että se laajentaa ymmärrystäni maailmasta, saa minut ihmettelemään, ajattelemaan, ihastumaan – tuntemaan. Jotain tekemistä taiteella on myös totuuden tai sitä kohti kurottautumisen kanssa; ei ole samantekevää keiden totuuksia saamme taiteen äärellä ihmetellä.

Olisin saattanut pitää Koulutiestä, vaikka se olisi perustunut jonkun muiden koulumuistoihin ja vaikka sen tekijät olisivatkin kaikki olleet taiteen ammattilaisia. Mutta tuskin olisin itkenyt pidettelemättä, kuten nyt, kun jo lapsena miehisen väkivallan kulttuuriin kasvanut oletettavasti vankilassa istunut mies kertoo, kuinka hän omalle lapselleen on opettanut, väkivallan kaihtamisen, tunteista puhumisen ja ystävyyden tärkeydestä. Tässä kohtauksessa näin vilauksen maailmasta, josta minä en tiedä mitään. Siitä, miten työväenluokkaiset miehet, jotka stereotypisoidaan milloin rasisteiksi, milloin puhumattomiksi hölmöiksi, purkavat maskuliinisuuttaan ja tekevät kovaa työtä sen eteen, että heidän lapsensa saavat paremman mieheyden mallin kuin he itse ovat saaneet.

Tämä on tärkeää ja arvokasta! Nämä ovat ääniä, joita en ole ennen kuullut.

Ajattelemaan laittaa myös se, että tiedämme muistojen kantajien myöhemmin joutuneen suorittamaan rikosseuraamusta. Näytelmä ei osoittele tai alleviivaa, mutta juuri tekijöidensä ansiosta se laittaa pohtimaan, kenelle koulu on pelastus tai luokkanousun mahdollistaja, ketkä se syrjäyttää. Pohdin Asan Elämä on tentti -biisiä, joka sai minun – koululaitokseen positiivisesti suhtautuneen koulumenestyjän – koulukriittisyyden heräämään lukioiässä. Tietenkin muistot ovat vähintään parin kymmenen vuoden takaan. Toisaalta tiedämme, että osaamiserot erityisesti eri luokkataustasta ponnistavien lasten välillä ovat kasvussa.

Katsoessani pohdin, millaisen matkan näyttelijät ovat kulkeneet päihdeongelmien, traumojen ja rikosten kanssa ja niiden jälkeen. Pohdin, mitä esityksen tekeminen on heille merkinnyt, mitä vuorovaikutus ammattilaisten ja yleisön kanssa tekee heille, minulle, meille.

Teosta ja tekijää ei voi erottaa eikä teoksen terapeuttisuus vähennä sen arvoa. Se on yksi teoksen osa ja tuo siihen yhden uuden tason.

Koulutie Koko-teatterissa 9.12. asti.

Keiden totuuksia taide kertoo? – taiteesta ja tekijyydestä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun