Latteäiti
Kuuden vuoden imetysmatka

Makaan kyljelläni keskellä sänkyä. Tummissa lakanoissa on kukkia, talven hämärä syleilee meitä. Pehmeä, turvallinen pesä minun pienelle perheelleni. Kahden viikon ikäinen esikoisemme on nukahtanut tissille, joka pilkottaa vielä peiton reunan alta. Toisella puolella, ihan kiinni, makaa kumppanini.

Tästä hetkestä on nyt seitsemän vuotta. Jos minun pitäisi kertoa, mitä on rakkaus, kertoisin tästä hetkestä. Kun tänään ajattelen imetystä, ajattelen tätä hetkeä. Sitten mielikuvat vyöryvät ylitseni: bussissa, metrossa, lentokoneessa, kantorepussa, saunassa, tunti tolkulla keskellä yötä kyljellään maaten, metsässä, veneessä, teltassa, leikkipuistossa, kokouksissa ja kahviloissa olen imettänyt lapsia, joiden nälkä ei ole kysynyt aikaa tai paikkaa, ei kunnioittanut minun tai soveliaisuuden rajoja. Olen antanut lapsen tarrata rintaani nälässä, väsymyksessä, saadakseen lohtua ja läheisyyttä, helpotusta pahoon oloon ja kipuun. Olen nauttinut ja turhautunut, pakahtunut rakkaudesta lapsi rinnalla. Se liike, jota imeväinen tekee suullaan, se, kun kolmevuotias hamuaa tissin suuhunsa täsmelleen, kuten vastasyntynyt. Pieni eläinlapsi suurine silmineen ja ahnaine suineen! Vilistävä taapero, joka malttaa pysähtyä syliin vain tissin tai kirjan äärelle.

Olen imettänyt kahta lastani yhteensä kuusi vuotta ja neljä kuukautta, mutta nyt se on ohi. Ehkäpä lopullisesti. Kuuntelen iltariehulin ääniä lastenhuoneesta, kumppanin yrityksiä saada lapset nukkumaan, tuntuu vähän haikealta, mutta enimmäkseen tyyneltä ja seesteiseltä. Lapseni on valmis ja ehkä minäkin lopulta olen.

Jo syksyllä kuopuksemme saattoi unohtaa tissin moneksi päiväksi, viikoksikin. Luulin jo hänen lopettaneen. Nytkö se loppuu, enkä edes muista viimeistä kertaa, itkin. Ja vaikka meidän oli tarkoitus lopettaa, kuinka valtavaa riemua ja liikutusta tunsinkaan, kun hän yhtenä aamuna herätti minut vaatimalla nam-namia molemmista tisseistä. Kaipa me molemmat tarvitsimme nämä harjoituskerrat.

Perjantaina vietimme tissimaitojuhlia, sen kunniaksi, miten hienoja ja tärkeitä hetkiä meillä on ollut imetyksen äärellä, sen kunniaksi, mitä hyvää ja hyödyllistä kehoni on lapsillemme antanut. Sen juhlistamiseksi, että nyt aika siirtyä eteenpäin. Vain pari päivää aiemmin oli kuopus yllättäen pyytänyt maitoa. Kieltäydyin antamasta, vaikka vähän teki kipeää eikä hän jaksanut edes kunnolla vängätä. Nyt molemmat lapset olivat juhlista mielissään. Tissipullia syöden muistelimme ensi-imetyksiä ja imetyssattumuksia. Minä muistin enemmän kuin kerroin – tietenkin. Myös ne hetket, kun olisin antanut mitä vain lapsista, jotka kelpuuttavat tutin ja pullon, että minä voisin mennä ja ennen kaikkea nukkua.

Minä en ole mikään imetysaktivisti. Mutta puolustan äitien oikeuksia ja minua suututtaa sekä äidin toiveet ja voimavarat ohittava imetystä ainoa oikeana vaihtoehtona suitsuttava puhe että sellaiset asenteet, joilla imetyksen kestoa pyritään rajoittamaan ja kontrolloimaan – valitettavasti molempia asenteita löytyy niin terveydenhuollon kuin äitienkin keskuudesta. Minusta imetys on ennen kaikkea äidin oikeus, johon hänen kuuluu saada kaikki tarvitsemansa tuki ja jonka suhteen hänellä on oikeus tehdä tietoisia päätöksiä. Imetys on ihanaa ja se on välillä raskasta. Minusta imetys ei ole tai pidä olla uhraus lapsen vuoksi. Meille se oli yhteinen tutkimusmatka ihmeelliseen ruumiilliseen suhteeseen. Totta kai olen iloinen, että olen voinut tarjota lapsilleni kaikkea hyvää, mitä imetys ja äidinmaito antavat sekä vauvalle että taaperolle ja samalla pienentänyt todennäköisyyttä rintasyövän puhkeamiseen. Mutta eivät nämä ole ensisijaisia syitä tähän yli kuuden vuoden matkaan.

Kun esikoiseni syntyi, olin ajatellut imettää sen neuvolassa suositellun vuoden (WHO suosittelee vähintää kahden vuoden imetystä, mutta jostain syystä suomalaiset suositukset poikkeavat tästä). Kun vuoden ikä lähestyi, totesin, etten minä ollut valmis lopettamaan eikä hänkään. Meni vuosi lisää ja aloin yhä vähemmän piitata suosituksista, pahoista katseista tai hammaslääkärin epäluuloista.

Minun vauvani kasvavat ja vaikka en voi olla tuntematta haikeutta, ennen kaikkea tunnen iloa ja jännitystä. Mihin uusin seikkailun te minut seuraavaksi johdattekaan?

Kuuden vuoden imetysmatka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun