Latteäiti
Pyhä ja Jeesuksen epänormatiivinen perhe

– Kristinusko on mun lemppari uskonto!

Einesmakaronilaatikko oli vähällä mennä väärään kurkkuun. Vai niin, sanoin tavoitellen neutraalia äänenpainoa. Lapseni oli ruokaansa kiinnostuneempi aikaisemmin päivällä kirpputorila valitsemastaan talvitalismaanista, jonka kuva-aiheena oli Jeesus-lapsi seimineen. Minussa vanha ateisti, jonka jo luulin kadonneen, nosti päätään. Halusin kasvattaa lapseni arvostamaan erilaisia uskontoja ja tapoja ajatella ja olla maailmassa, mutta että kristitty, ei kai sentään.

Samana iltana puhuimme Jeesuksen perheestä. Lastani kiinnosti Jeesuksen isä. Sanoin, että isiä oli kaksi: Jumala ja Joosef, toinen oli biologinen isä ja toinen se, joka lapsesta huolehtii. Korjasin itseäni, että tuskinpa Jumala on varsinaisesti mies tai nainen, joten oikeastaan Jeesuksella oli kolme vanhempaa: äiti Maria, isä Joosef ja sukupuoleton tai kaikkisukupuolinen Jumala. Kertoessani mietin, etten ollutkaan ennen tullut ajatelleeksi, ettei Jeesuksen perhe ollut se kaikkein normatiivisin.

Minä en, teini-iän epäilyjä lukuun ottamatta, ole koskaan uskonut jumalaan. Epäilyn jälkeen olin kai hetken ateisti, siis sillä tavoin, että kysymys uskonnottomuudesta oli minulle keskeinen. Sitten tajusin – vaikka edelleen suhtaudun järjestäytyneen uskonnon oppirakenteisiin ja hierarkioihin kriittisesti – että lopulta uskonnollisuus tai uskonnottomuus ovat aika toissijaisia kysymyksiä. Tutustuin kirkon piirissä toimiviin tai uskontoa merkittäväni osana elämäänsä pitäviin ihmisiin ja tajusin, että niistä lähtökohdista on mahdollista päätyä hyvin samanlaisiin ajatuksiin elämästä ja suhteessa muihin olemisesta. Ja lopulta tuskinpa kukaan valitsee uskoaan, sitä joko uskoo tai ei.

Lasteni kanssa olen oikeastaan kovin syvällisesti asiaa ajattelematta päätynyt puhumaan uskonnoista avoimesti ja pyrkinyt korostamaan niiden moninaisuutta. Esikoiseni on kiinnostunut tarinoista ja myyteistä ja jaksaa kuunnella lukemista loputtomiin. Yhtenä iltana luin hänelle Kalevalan maailmansyntytarinan ja Raamatun luomiskertomuksen. Hän oli vaikuttunut. Kaivoimme hyllystä myyttikirjan ja luimme, miten Persiassa, Skandinaviassa, Australissa ja Kiinassa on ajateltu maailman syntyneen.

Minä rakastan kristillistä joulua, vaikka se kaikki on minulle satua. Tämä tuotti joskus aikaisemmin epämukavuutta minussa, enhän edes uskonut koko satuun. Viime vuosina olen päässyt rauhaan asian kanssa. Kristitty tai ei, kristillinen joulu on myös minun kulttuuriperintöäni. Minä saan hoilata Jouluyötä ja fiilistellä jouluyönä synnyttävää Mariaa.

Olen myös viime aikoina ajatellut enemmän henkisyyden ja pyhyyden merkitystä. Ennen ajattelin, etteivät sellaiset asiat merkinneet minulle mitään, enhän ollut uskovainen. Nyt ajattelen, ettei kyse ole uskomisesta vaan niiden asioiden löytämisestä, jotka puhettelevat meitä syvästi, joiden äärellä herkistymme ja joita kunnioitamme. Uskon, että on taito tunnistaa ja osata pysähtyä noiden asioiden äärellä. Minulle luonto on pyhä – ja elämä. Synnytys on elämän – ja kuoleman, osana elämää – suurin symboli.

Siksi minä hiljenen joulun alla ajattelemaan synnyttävää Neitsyt Mariaa. Ajattelen hänen liikkumassa tallissa, kun supistuksen kovenevat ja kohdunsuu avautuu. Ajattelen häntä ponnistamassa Jumalan lasta kohdustaan, ajattelen synnyttävän kehon voimaa ja haurautta.

Pyhän ajatuksen kautta uskomisen ja uskomattomuuden raja liudentuu. En usko jumalaan, mutta uskon elämään ja minulle jotkut asiat ovat pyhiä. Ja uskon, että tarvitsemme kaikki symboleita, joihon pyhänä pitämämme tiivistyy.

Lapseni uskoo kaikkiin jumaliin, aikaisemmin hänellä oli metsässä temppeli näillä moninaisille jumalille. Minusta se on parempi lähtökohta kuin erottautuminen uskomisesta ja rajanveto uskonnottomien ja uskovien välille. Siitä käsin hän voi rakentaa omat ajatuksensa pyhästä. Ja kaippa minä senkin kestän, jos hän joskus myöhemmin haluaa ryhtyä kristityksi.

Pyhä ja Jeesuksen epänormatiivinen perhe

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun