Latteäiti
Tove Janssonin vähäeläistä lämpöä

“Illalla Mari kertoi Jonnalle asioita, jotka Jonna oli kuullut jo kauan sitten mutta jotka juuri nyt tuntuivat jälleen tärkeiltä.”

Tove Janssonin Reilua peliä kertoo taitelijapariskunnasta, Jonnasta ja Marista, jotka ovat seitsämissäkymmenissä ja asuvat saman kerrostalon eri asunnoissa. Päivät he työskentelevät, iltaisin katsovat elokuvan, jonka Jonna huolellisesti nauhoittaa VHS-kasetille, kesät kuluvat saaristossa. Kuvaus on arkista, tapahtumat ovat pieniä ja satunnaisia. Pariskunnan keskustelut keskenään ja heidän kohtaamiensa ihmisten kanssa ovat näennäisen banaaleja ja niin arkisen tuttuja. Ja silti Tove Jansson onnistuu tiivistämään sataanneljäänkymmeneen sivuun monta havaintoa ja oivallusta parisuhteesta, ihmisenä olemisesta, taiteilijuudesta ja vanhenemisesta. 

Ennen kaikkea luen kirjaa kuvauksena pitkästä ja hyvästä parisuhteesta, sellaisesta jossa toinen tuntee sinut paikoitellen paremmin kuin sinä itse, jossa jaetaan ja kurotetaan kohti toista päivästä toiseen kuitenkin aina alttiina epäonnistumaan. Parisuhteesta, jossa yksinäisyys voi olla mahdollisuus, koska rakkaus ja luottamus on niin syvää, ettei tarvitse pelätä. Parisuhteen kautta aukeavat kysymykset yhteisyydestä ja erillisyydestä, toisen tuttuudesta ja vieraudesta. Vanhuus vilahtaa sivulauseissa, kiinnostuneen tarkkailun kohteena. Kirja on ilmestynyt 1989, ja tuona aikana kahden vanhan naisen rakkauden kuvaus lienee ollut arkisuudessaan myös radikaali.   

Kirjan luettuani tajusin, että Jansssonin kerronta muistuttaa kovasti Rachel Cuskin ylistettyä tekstiä, jossa passiivisesti maailmaa ympärillään tarkkaileva päähenkilö seuraa arkisen tuttuja ja banaalilta tuntuvia keskusteluja ympärillään. Olen lukenut vain ensimmäisen osan Cuskin trilogiasta. Se oli kiinnostava, taidokas, oivaltava, mutta tunnetasolle se jätti minut kylmäksi. Siitä puuttui lämpö, jota Janssonin teksti huokuu.

“Jonna kysyi: Koska meille oikein selvisi että ei suju enää, muutama vuosi sitten, vai? 

Niin kai. Pikkuhiljaa.

Silloinkos kun sinä kiskoit niitä kiviä tuloväylältä?

Niihin aikoihin, Mari sanoi. Mutta oikeastaan se oli kiinnostavaa, se ettei jaksanutkaan enää nostaa eikä vierittää, siinähän tuli näes ideoita, ihan uusia ideoita. Vipuvoimakin.. Ja miten käyttää rautakankea.”

Tove Janssonin vähäeläistä lämpöä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun