Latteäiti
Vaikeita tunteita ja erilaisia perheitä – kolme kirjalahjavinkkiä lapsille

Tiedättekö sen tunteen, kun tietää lukevansa hyvää lastenkirjaa? Sen, kun osaa jo kirjan lähes tulkoon ulkoa, mutta siihen tarttuminen on silti edelleen mieluisaa niin lapselle kuin aikuisellekin.

Lastenkirjallisuus ja erityisesti lyhyehkö kuvakirja on vaikea laji. Toisaalta on helppo kirjoittaa tarinoita vailla suurempia ajatuksia tai teemaa, toisaalta kirjoja, joissa kyllä käsitellään ansiokkaasti tiettyä teemaa tai aihetta, mutta tarina jää köykäiseksi eikä kieli sykäytä. Harvaa kirjaa myöskään luetaan yhtä montaa kertaa. Viimeistään lukukertojen karttuminen erottelee jyvät akanoista.

Monenlaisille kirjoille on paikkansa ja tietenkin tärkeintä on, että kirja uppoaa ensisijaiseen yleisöönsä eli lapsiin. Itse olen kuitenkin niin mukavuudenhaluinen lukija, että mieluiten luen kirjoja, joista myös itse saan jotain irti. Ihanintahan on, kun lukuhetkestä nauttivat sekä lukija että kuulijat. Siksi esittelen kolme viime vuosina ilmestynyttä hienoa kuvakirjaa, jotka 3-, 6- ja 34-vuotias lukitiimiimme jaksaa lukea uudestaan ja uudestaan.

Muna

Kirjoittanut: Sanna Sofia Vuori, kuvittanut: Linda Bondestam

Kolme kaverusta löytää pihalta ”jotain pyöreää, vähän soikeaa” eli munan. Kaverukset lähtevät selvittämään, kenelle muna voisi kuulua, vaikka lepakonnäköisen Lun mielestä koko munajuttu on tosi outo. Kolmikko vierailee erilaisten perheiden luona ja tutustuu erilaisiin tapoihin muodostaa perheitä ja tulla vanhemmaksi. Lastenkirjoissakin yleistyneen minä-kertojan kautta näkökulma pysyy koko ajan lasten maailmassa ja elämässä. Aikuisen saavat hykertelemään sen tyyppiset lausahdukset kuin ”Kysykää Pumiloilta. Heillä ei ole lapsia, heille on aikaa”. Kuvitus on taattua Linda Bondestam laatua ja paljastaa uuden tason juonesta, vaikka meillä kestikin monta lukukertaa tajuta tämä.

Päiväkoti Heippakamu – Stella ja Isabella

Kirjoittanut: Veera Salmi, kuvittanut: Elina Warsta

Veera Salmen Päiväkoti Heippakamu -sarjan kolmannessa osassa päiväkotiin tulee uusi tyttö, Stella, joka päähenkilö Isabellan mielestä loistaa kuin tähti. Kirja kuvaa päiväkodin arkea minäkertoja Isabellan kautta. Mieleeni nousee Hannele Huovilta joskus kuulemani lausahdut, että lastenkirjallisuus auttaa lapsia selviämään aikuisten tyranniasta (tai jotakin sinnepäin). Tässä lauseessa ja Salmen kirjassa ollaan hyvän lastenkirjallisuuden ytimessä. Se ei opeta, sopeuta ja moralisoi, vaan myös tarjoaa liittolaisuutta, kapinoi ja lohduttaa.

Heippakamun suuri vahvuus – ja valitettavasti poikkeavuus – on että Heippakamun lapset ovat kuin oikean helsinkiläisen päiväkodin pihalta: ruskeita, mustia, valkoisia lapsia erilaisista kulttuuritaustoista. Isabella itse on ruskea tyttö, jonka taskussa kulkee aina pieni prinssi nimeltään Puuro Suklaatukka ja joka leikkii ”taksi Linkreeniä” isänsä nimen ja ammatin innoittamana. Myös sukupuoliroolit saavat kirjassa asiaa alleviivaamatta kyytiä.

Erilaisuus on kuitenkin kirjassa korkeintaan sivuteema ja se on hyvä. Tarvitaan sekä kirjoja, joissa pureudutaan erityisesti erilaisuuteen, rasismiin ja seksismiin, mutta myös kirjoja, joissa lapset voivat olla ihonväristään ja sukupuolestaan riippumatta toimijoita ilman, että asiasta tehdään numeroa. Tämä kirja edustaa jälkimmäistä ryhmää ja on teemoiltaan moniaineksinen, yhdeksi teemaksi nousevat tunteet. Ennen kaikkea kirja on ehdottomasti lasten puolella ja kaunis kieli tavoittaa lasten maailman hienosti Elina Warstan upean kuvituksen siivittämänä.

Koira nimeltä kissa

Kirjoittanut: Tomi Kontio, kuvittanut: Elina Warsta

Kirjailija ja runoilija Tomi Kontion Koira nimeltä kissä ei ole aivan uusi kirja ja itse asiassa se sai jatko-osan tänä vuonna. Jatko-osa on nimeltään Koira nimeltä kissa tapaa kissan ja jatkaa ensimmäisen kirjan kertomusta. Jatko-osan luimme nopeasti kirjastossa lasten kanssa. Ensi vaikutelma oli, että sekin on hyvä, mutta ei ensimmäisen osan veroinen.

Ensimmäisen kirjan kieli on kaunista ja vasta tätä kirjoittaessa tajuan, että tässäkin kirjassa on minäkertoja. Alkaako se olemaan jo sääntö pikemminkin kuin poikkeus nykyisissä kuvakirjoissa? Ainakin ratkaisu toimii ilmeisen hyvin – ainakin minun makuuni.

Koira saa nimekseen Kissa, koska sen äiti toivoo siitä itsenäistä. Kissa tuntee itsensä pikemminkin yksinäiseksi kuin itsenäiseksi. Se matkustaa Helsinkiin ja tapaa Kontulassa miehen, joka kutsuu itseään Näädäksi ja sanoo olevansa puliukko. Kissa ystävystyy Näädän kanssa ja lopussa pelottava ja epäystävällinen maailma saa uudet värit. Tämänkin kirjan on kuvittanut Elina Warsta. Kauniin kielen, kuvituksen ja teemojen lisäksi minua viehättää kirjan kaupunkikuvaus. Enää lastenkirjoissa ei aina liikuta pikkukaupungin omakotimiljöössä ja hyvä niin. Myös kaupunkiympäristöstä ja sen moninaisista ihmisistä voi kirjoittaa koskettavia kertomuksia lapsille.

Vaikeita tunteita ja erilaisia perheitä – kolme kirjalahjavinkkiä lapsille

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun