Latteäiti
Varhaiskasvatus on vaativaa työtä – #eileikkirahaa

Olen työskennellyt edellisen viikon sijaisena päiväkodissa. Tämä ei ole ensimmäinen sijaisuus, päiväkoti ja sen lapset ovat tuttuja. Tässä pienessä yksityisessä päiväkodissa ei tavoitella voittoa, suhdeluvuista pidetään kiinni ja sijainen otetaan aina, kun saadaan. Silti siinä vaiheessa iltaa, kun olen taittanut matkaa kotiin lasteni päiväkodilta, ärripäät ja tiuskaukset ovat hyppineet huuliltani, vaikka olen yrittänyt puristaa ne ajoissa yhteen. Kotona olen rojahtanut sohvalle ja antanut pyykkivuorten kasvaa. Kaikki kunnioitus niille, jotka tekevät varhaiskasvatustyötä kokopäiväisesti, varsinkin, jos omien lasten hoitaminen alkaa siitä, mihin työpäivä päättyy. Minusta ei siihen olisi.

Vaikka olen tehnyt suhteellisen paljon hoiva- ja kasvatusalan töitä, en ole koskaan pysähtynyt miettimään, mikä niistä tekee raskaita. Nykyisessä sijaispaikassa sen tajusin: työn raskaus on jatkuvassa tavoitteellisessa läsnäolossa omalla persoonallaan.

Oivalluksen hetkellä sijaistin toista päivää kahdesta kolmeenvuotiaiden ryhmässä. Hetkeä aikaisemmin olin hassutellut erään lapsen kanssa, ja vaikka lasten kanssa hassuttelu on hauskaa, ei tässä ollut kyse siitä. Vaan siitä, että kokeilin, olisiko yhteinen nauru keino rakentaa yhteyttä minulle vielä vähän etäisemmäksi jääneen pienen kanssa.

Yhteyden löytäminen on luottamuksen syntymisen alku ja se mahdollistaa sen, että päivittäiset rutiinit sujuvat, lapsesta tuntuu turvalliselta ja hän hyväksyy aikuisen auktoriteetiksi. Olin nauttinut lasten kanssa olemisesta, mutta samalla olin liikkunut vieraalla maaperällä tunnustellen, tarkkaillen, tarttuen ilmaantuviin tilaisuuksiin. Lisäksi olin muun muassa vaihtanut vaippoja, puuttunut riitoihin, suostutellut lapsia syömään ruokansa, lukenut satua, pukenut haalareita ja kurahousuja, seisonut pihalla vesisateessa, pukenut riisutut rukkaset kolmannen kerran, estänyt erästä mielellään muita lapsia tönivää taaperoa toteuttamasta aikeitaan. Kuitenkin raskainta minulle oli jatkuva läsnäolo ja oman persoonan käyttäminen ikätasoisesti välineenä työnteossa.

Ja minä tietenkin liikun pintatasolla. Vakituisten työntekijöiden on pohdittava toimintaansa suhteessa kunkin lapsen yksilöllisiin varhaiskasvatussuutelmiin. Mihin kutakin lasta ohjata, millaista toimintaa pyrkiä ruokkimaan, millaista hillitsemään. Heidän on suunniteltava ja peilattava toimintaansa suhteessa päiväkodin varhaiskasvatussuunnitelmaan ja niihin teoreettisiin välineisiin, joita heidän koulutuksensa tarjoaa. Näistä välineistä minä en tiedä mitään, eihän minulla ole mitään pätevyyttä tähän työhän. Silti tajuan, että – pätevyydellä tai ilman – se vaatii taitoa.

Lasten kanssa toimiminen on herkkää sosiaalista työtä. Se on hienovaraista tulkitsemista, reagoimista, ohjaamista, kannustamista ja hillitsemistä. Se vaatii taitoa ja luovuutta. Mutta kulttuurissamme, jossa hoiva edelleen nähdään sisäsyntyisenä naisten ominaisuutena, tätä taitoa ei tunnisteta. Liian usein hoivaaminen tapahtuipa se päiväkodissa, vanhustenhuollossa tai kotona näyttäytyy rutiinien toistamisena. Välttämättömä, mutta tylsänä. On feministinen kysymys murtaa tämä käsitys ja osoittaa hoivatyön rikkaus ja luovuus.

On myös feministinen kysymys arvostaa hoivaa vaativana työnä, josta on maksettava kohtuullinen korvaus. Varhaiskasvatustyö ei ole lasten leikkiä eikä leikkiraha siksi riitä. On aika nostaa päiväkotien työntekijät sekä kaikki naisvaltaiset pienipalkkaiset hoiva-alat palkkakuopasta ja parantaa työoloja. Liian monessa päiväkodissa lapsi-aikuinen -suhdeluvut ylittyvät tai ryhmiä paisutetaan ylisuuriksi, mikä vaikuttaa negatiivisesti sekä lapsiin että työntekijöihin. Laadukas varhaiskasvatus on lapsen oikeus ja kunnollinen palkka kuuluu sen mahdollistaville varhaiskasvatuksen työntekijöille.

Varhaiskasvatus on vaativaa työtä – #eileikkirahaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun